Kuvat Porin pohjoisesta saaristosta, Munakarista / Markku Saiha, Paapuuri Oy
Puiston merialueen olosuhteet ovat poikkeukselliset. Osan vuotta kalastus on mahdotonta ajojään peittäessä ulapan. Loppukesällä ja syksyllä on aavan äärellä tuulisiajaksoja jolloin ei kalastus onnistu. Vuosittaiset vaihtelut ovat suuret. Kalastuspäivien lukumäärä on esimerkiksi Tanskaan verrattuna alle puolet ja olosuhteet asettavat erityisvaatimuksia sekä kalustolle että kalastajalle.
Avomeren puolella on perinteisesti kalastettu silakkaa ja vaelluskaloja kuten siikaa ja lohta. Verkkokalastus on tärkein pyyntimuoto, mutta myös troolaaminen sekä siimapyynti ovat olleet keskeinen osa alueen kalastushistoriaa.
Avomerikalastus ei ole rannikkokalastuksen tapaan niin sidoksissa aikaan eikä paikkaan, vaan kalan liikkeisiin ja markkinatilanteeseen. Troolarilaivasto kasvoi 1960 – luvulla nopeasti ja sen mukana syntyi kalasatamien verkko sekä maanlaajuinen kalakauppa. Vaikka pyyntitapa poikkesi rannikkokalastuksesta, eivät avomerikalastuksen vaatimat merenkulkutaidot olleet kalastajille vieraita. Moni varhaisista ammattilaisista toimi luotsina tai kuljetti kalaa pitkiäkin merimatkoja. 1970 – luvulla silakan menekkivaikeudet ohjasivat kalastajia lohenpyyntiin ajoverkoilla. Viime vuosina lohenkalastukseen kohdistetut rajoitukset vähensivät ensin kalastajien määrää ja nyt ajoverkkokiellon jälkeen laajoilta alueita ammattikalastajat ovat lopettaneet kalastuksen kokonaan.
Selkämerellä tärkeän ajoverkkokalastuksen 145 vuotta kestänyt historia päättyi vuoteen 2007 Euroopan unionin hallinnollisella päätöksellä, jossa koko kalastusmuoto kiellettiin Itämerellä. Ahlaisten Talloorasta alkanut ja koko Suomen merialueelle 1800 – luvun lopulla levinnyt monipuolinen pyyntitapa sisälsi uusia innovaatioita niin veneissä, varusteissa kuin rannikkoyhteisöjen toimintamalleissa, mitkä näkyivät erilaisina muutoksina maisemassa ja saariston asutuksessa.
Silakan lisäksi ajoverkoilla kalastettiin historiansa aikana myös siikaa ja lohta. Jokainen laji sisälsi omat tekniset ominaisuutensa joita ohjaili sekä rannikkoalueen luonnonolosuhteet, että kulttuuri, jossa pyyntimuotoa harjoitettiin. Veneet, verkkotekniikka, rantahuoneet ja kalastajien omat toimintamallit kehittyivät huippuunsa 1980-luvulle tultaessa lohen avomerikalastuksen kukoistuksen aikaan. Tällöin oli jo silakka perinteisen rannikkokalastajan päälajina menettänyt asemansa yhteiskunnan muuttaessa ruokailutottumuksiaan.
Ajoverkkopyynnin, kiintosiimakalastuksen ja rannikon läheisen pohjatroolauksen loputtua merkittävä osa kansallispuiston alueen kalastuksesta katosi. Verkkopyyntiä on jatkettu jonkin verran ankkuroiduilla pintaverkoilla ja pohjaverkoilla sesonkiluontoisesti, mutta vain vaelluskalojen rysäkalustus on katsottava volyymiltään säilyneeksi ja kehittyneeksi pyyntimuodoksi. Näitä nykyisin hylkeenkestävästä dynemasta valmistettuja pyydyksiä on muutama kymmenen Selkämeren alueella.
