Kalastaja Heikki Salokankaan laaja edunvalvonta- ja järjestötyö palkittiin Suomen Valkoisen Ruusun ansioristillä.
Heikki Salokangas on juuri palannut silakkaverkkoja laskemasta. Tuoreeltaan takana on lyhyt joulukuun alun päivä, mutta pidemmässä perspektiivissä miehen takaa löytyy pitkä ura niin ammattikalastajana kuin alan järjestöjyränä.
– Se aktiivisuus kai huomionosoituksen toi, Salokangas tuumaa luuriin ehtiessään.
– Kun olen ollut mukana järjestöelämässä vielä ammattiasioiden ulkopuolellakin.
Ansioristi kuulemma lämmittää, kaikki asiat ammatin piirissä eivät.
Sadat ja taas sadat tunnit edunvalvontaa ovat olleet mielenkiintoisia, kyllä, mutta ”voittoja on tullut vähän”.
– Ja nekin on lähinnä torjuntavoittoja, aitoon suomalaiseen tyyliin, Salokangas hymähtää.
Kyse on tietysti siitä, että EU-aika ei ollutkaan pelastus Selkämeren kalastajalle. Tuontikala jyrää, arvostus mataa, valtiovaltakaan ei juuri lopsauta korviaan hupenevan ammattikunnan murheille.
– Meitä on vähän. Tai oikeastaan, meitä ei ole, poliittisesti.
Salokankaasta ei kuitenkaan parane antaa kuvaa valittajana. Se olisi väärä todistus lähimmäisestä. Kehujakin näet tulee ja toivo elää.
– Ei kuluttaja ole meitä hylännyt. Me myydään saaliista itse 90 prosenttia Porin torilla.
Ja sitten on lähiruokabuumi. Se voi oikeaan suuntaan kehittyessään kääntyä myös paikallisen kalastajan eduksi.
– Kyllä lähiruoka voisi tosiaan olla yksi ratkaisu, jos se vielä pysyy aatteellisesti puhtaana, eli oikeasti lähiruokana.
Salokangas kokee hankalaksi lyhyessä ajassa selittää suoraksi monimutkaisen asian vänkyrät. Kalastuksen mahdollisuuksiin elinkeinona vaikuttaa niin monta eri suuntiin vievää vektoria.
– Mutta ei tämä ole ainakaan nuorten vika, niin kuin joskus sanotaan. Kyllä raittiissa ulkoilmassa viihtyviä nuoria aina on, ammatin vain pitää olla sellaisissa kantimissa, että sillä tulee toimeen.
Lähde Satakunnan Kansa 3.12.2015