Tutkimuksen ja kalastajien välinen kumppanuusohjelma keskittyy muun muassa kalojen haitallisiin vierasaineisiin, hylkeiden aiheuttamien haittojen vähentämiseen ja kalastuksen jatkuvuuden turvaamiseen. Ne kuulostavat erillisiltä asioilta, mutta lähempää katsoen kaikki riippuu kaikesta – niin luonnossa kuin ihmisen toiminnassakin.
Luonnonolosuhteista johtuen erilaiset myrkylliset yhdisteet laimenevat Itämeressä huonosti, kertyvät eliöstöön ja rikastuvat ravintoketjussa. Esimerkiksi PCB-aineiden pitoisuudet rasvaisissa kaloissa olivat Itämerellä korkeita jo 1970-luvulla.
Vaikutukset kalatalouteen konkretisoituivat toden teolla Belgian dioksiiniskandaalin seurauksena. EU sääti PCB-yhdisteille raja-arvot, jotka ylittävien elintarvikkeiden kauppaa ja käyttöä rajoitettiin.
Itämeren lohen ja silakan käyttö Suomessa sai kuitenkin jatkua, vaikka ulkomaankauppaa rajoitettiinkin. Ja hyvä niin, olivathan pitoisuudet tuolloin jo paljon alemmat kuin 1970-luvulla.
Vierasainekohujen välttämiseksi pitoisuuksia on syytä seurata kattavasti eri merialueilla, kalalajeissa ja kokoluokissa, myös siellä missä riskit ovat vähäisiä.
Tieto ei aina lisää tuskaa, ei varsinkaan silloin, kun se osoittaa, että kala on puhdasta ja terveellistä syötävää.
Kattavan näytteenoton järjestäminen on mitä luontevin yhteistyökohde tutkijoille ja kalastajille.
Vierasaineet vaikuttavat kaupallisen kalastuksen edellytyksiin myös epäsuorasti. Nimittäin juuri vierasaineet olivat ratkaiseva syy Itämeren hyljekantojen romahdukselle.
Lisääntymiskykynsä menettäneet hylkeet nousivat Itämeren suojelun symboliksi ja pehmoeläinteollisuuden hittituotteiksi.
Sittemmin hylkeiden lisääntymisterveys on normalisoitunut, mutta suhtautuminen hyljekannan säätelyyn ei ole.
Kumppanuusohjelman resursseista merkittävä osa kuluu siihen, että tutkimus ja kalastajat yhdessä etsivät keinoja hylkeiden kalastukselle aiheuttamien haittojen vähentämiseksi.
Päivittäisessä työssään kalastajan on keskityttävä käsillä oleviin ongelmiin – kuten vaikkapa hyljeongelmiin – liiallisessakin määrin. Toiminnan muu kehittäminen jää helposti vähemmälle.
Kuitenkin toiminnan jatkuvuuden edellytyksenä kaikessa alkutuotannossa on tehokkuuden lisääminen ja kannattavuuden parantaminen. Tässä kohdassa kumppanuusohjelmalla pitää olla mahdollisuuksia tulla avuksi.
Tutkijoiden ja kalastajien verkosto pystyy suunnittelemaan, testaamaan ja kehittämään tehokkuutta lisääviä ratkaisuja tehokkaammin kuin yksittäinen kalastaja – ja myös levittämään tietoa siitä, mikä toimii ja mikä ei.
Lähde: Maaseudun Tulevaisuus 24.9 Vieraskolumni Ari Leskelä
Kirjoittaja on johtava tutkija Luonnonvarakeskuksessa ja Euroopan Meri- ja kalatalousrahaston -innovaatio-ohjelman koordinoija.
