Vapaaehtoiset ympäristösertifikaatit ovat tulleet osaksi myös kalataloutta ja sen tuotteita.
Kuluttaja näkee ympäristömerkin hyvänä. Se antaa tuotteesta tietoa, jota ei voi saada selville oston tai käytön yhteydessä. Sen, että kala on pyydetty tai viljelty merkin kriteerien mukaisesti. Tuttu leima tuo tunnonrauhan.
Laajempi näkymä ei ole yhtä kirkas.
Ympäristösertifioinnin palveluntarjoajia on kalapuolellakin paljon. Virginian yliopiston vertailu ”How green is your ecolabel?” rajoittui vain kalan meriviljelyn merkkeihin ja niitäkin oli yli kaksikymmentä. Markettihyllyn kolmessa vierekkäisessä tonnikalapurkissa näin kaikissa erilaiset leimat delfiiniturvallisesta pyynnistä.
MARKKINA JÄTTÄÄ eloon merkit, jotka voittavat riittävän jalansijan. Sen saamisessa on Suomessa vaikeutensa.
Kohderyhmä, kalan alkutuottajat, ovat pienyrittäjiä. Heillä on jo kattava ja kalliskin lakisäätely valvontoineen.
Heitä on vaikea motivoida maksamaan merkittäviä summia siitä, että he saavat tiukan pakollisen kontrollin päälle vielä vapaaehtoisen.
Jos alkutuottajien motivointi ei toimi, vaihtoehtona on välitysketju. OECD:n selvityksen mukaan suurin kiinnostus kalan ympäristösertifiointeihin ei ollut tuottajilla eikä kuluttajilla vaan vähittäiskaupalla. Se haluaa niistä mainehyötyä.
Vähittäiskauppa on kulutuksen portinvartija. Etenkin meillä, Euroopan keskittyneimmän kaupan maassa.
Ympäristömerkki, joka onnistuisi markkinoimaan itsensä ainoana oikeana ja tulisi riittävän tunnetuksi, pystyisi ohjaamaan kaupan valikoimaa.
Jos kahden valtaketjun ostovastaavat edellyttäisivät kaikilta kalatuotteiltaan tiettyä sertifiointia, se ei enää olisi vapaaehtoinen vaan markkinoille pääsemisen pakollinen ehto.
Onneksi kaupan väki on viisasta.
SE TIETÄÄ, että suomalainen kalatuotanto ei jää kestävyysarvioinneissa kenenkään taakse.
Kysyntä ruoan ympäristösertifioinneille sikisi vasta, kun kauppa globalisoitui. Kaukomaiden ruoka herätti kehittyneessä lännessä aiheellista huolta siitä, onko se turvallista ja ovatko sen tuottamisen haittavaikutukset hyväksyttävällä tolalla. Sertifioinneilla koetetaan yhtäältä varmistaa, että tuotanto on ok ja toisaalta kehittää tuotantoa entistä ympäristömyötäisemmäksi.
Kehittämisessä on kompa. Lähtötasot ovat maailman eri kolkissa kovin erilaiset.
Siksi käytössä on alueellisia kriteereitä. Jotta sertifiointeja menisi kaupaksi, kynnystasot on säädettävä niin, että alueen parhaat pystyvät ne saavuttamaan ja toiseksi parhaatkin pienellä petrauksella.
Eri alueilta voi siis tulla tuotteita, joilla on sama ekomerkki, mutta erilaiset vaatimukset sen saamiseen.
Niin kauan kuin söimme vain kotimaista, tiesimme, mistä ja miten leipä ja kala tulivat pöytään. Viisaus pätee yhä. Kotimaisesta tiedämme paljon. Tuodussa voimme nähdä ekomerkin, mutta emmepä juuri sen taakse.
Kotimaisuus on vahva ostosuositus vastuulliselle kalankuluttajalle.
Lähde: Iisalmen Sanomat 11.7.2021, vapaa sana
Kirjoittaja on aprikointia harrastava kesäiisalmelainen.
eskelinen.unto@gmail.com