Puheenjohtajan rooli organisaatiossa on erittäin keskeinen. Puheenjohtajan rinnalle tarvitaan myös aktiivinen varapuheenjohtaja.
Vuosien varrella liitto on rakentanut mallin millä varapuheenjohtaja valitaan hallituksen jäsenistä. Jos puheenjohtaja on suomenkielinen, valitaan ruotsinkielinen varapuheenjohtaja ja toisin päin. Lena Talvitie, Tor-Erik Johansson ja Mikael Lindfors ovat toimineet varapuheenjohtajina viimeisen kahden vuosikymmenen aikana.
Lena Talvitie (varapuheenjohtaja 1999-2002 ja 2005-2010)
Lena Talvitie Maalahdesta oli kahteen otteeseen varapuheenjohtajana.
– Kun ensimmäistä kertaa tulin kosketuksiin SAKL:in kanssa, liitossa käsiteltiin enimmäkseen silakkaa ja kentällä sitä kutsuttiin ”silakkaliitoksi”. Omana aktiivisena aikanani kyse oli lähinnä lohenkalastuksen turvaamisesta, Lena Talvitie kertoo.
Lena osallistui useisiin lohikokouksiin. Yhtenä raskaimmista Lena muistaa kokouksen Pellossa 2000-luvun alussa. Heikki Salokangas toimi kuljettajana edestakaisin. Salmon Action Planin mukaisesti x-määrän lohia olisi noustava jokiin kutemaan ja sitten kalastajat voisivat taas kalastaa. Ankarat rajoitukset kuitenkin pysyivät vain voimassa.
– Olimme varmasti ymmärtäneet kaiken väärin. On helppoa olla jälkiviisas, mutta kysymys kuuluu: olisiko meidän pitänyt pyrkiä lohenkalastuksen lopettamiseen sen sijaan, että herätimme toivoa kalastajissa?
Polttoaineen verohyvitys, jonka SAKL sai menemään läpi, oli iso juttu. Lena ottaa esille myös hyljesietopalkkiot. Järjestelmä toimii suurimmilta osin, mutta on myös epäoikeudenmukainen. Toisin sanoen ne, jotka saavat eniten kalaa saavat suurimmat korvaukset ja ne, joilla on eniten vahinkoja, jäävät ilman korvauksia.
– Olen kaivellut muististani mukavia jaksoja. Joitain vuosia en valitettavasti muista. Haluan ilmaista kiitokseni kaikille mukaville ihmisille, jotka opin tuntemaan. Olen oppinut, että huolimatta pitkänomaisesta maastamme meillä kaikilla on samanlaiset huolenaiheet. Meidän pitää auttaa muita ja vetää yhtä köyttä.
Lenasta oli jännittävää olla mukana ensimmäisessä kesäkokouksessa uutena SAKL:in hallituksen jäsenenä. Ensimmäinen kokouspäivä meni tavallisten kokouskäytäntöjen merkeissä sekä yhteisellä illallisella.
– Tuolloin illallisella istuin Per-Erik Pelle Rosinin viereen ja päädyin ristikuulusteluun. Hän kysyi ”kaiken” mitä voi kysyä kalastuksesta, veneistä ja koneista. Lopulta Kim katsoi, että ”nyt riittää”, ja sanoi tämänkin. Sen jälkeen minulla oli Pellen kanssa oikein hyvät välit ja ”ukot” hyväksyivät minut, Lena muistaa.
Muutaman vuoden jälkeen Lenasta alkoi tuntua, että hän oli antanut kaikkensa. Lena ilmoitti Pohjanmaan hallitukselle jättävänsä tehtävänsä seuraavan vuosikokouksen yhteydessä. Vuosikokouksessa hän huomasi Carl Gustav Granforsin tuoneen kukkakimpun kokoukseen.
– Ajattelin, että luojan kiitos ukot ovat ottaneet minut tosissaan. Mutta väärässä olin. Puheenjohtajaa valitessa Tusse Johansson tarttui kukkakimppuun ja ilmoitti, etteivät he olleet löytäneet uutta puheenjohtajaa. Hän kuvaannollisesti vannoi polvillaan, että jos jatkaisin, hän ja Gustav tekisivät kaikkensa auttaakseen minua. Niin minä sitten luovutin ja lupasin jatkaa.
– Miten tämä liittyy SAKL:iin? No, se tarkoitti sitä, että jatkoin SAKL:in varapuheenjohtajana ja puheenjohtaja Olavin oli vedettävä minua perässään vielä muutaman vuoden.
Lena muistaa myös vuosikokouksen Oulussa 1999.
– Minulla oli kamala flunssa ja yli 38 astetta kuumetta. Koska kaksi ruotsinkielistä aluejärjestöä oli valtuuttanut minut edustamaan heitä, en voinut jäädä kotiin. Kysyin bergöläiseltä Andreas Haglundilta voisiko hän ajatella ajavansa. Se sopi ja sovimme tapaamisen aikaisin aamulla Maalahteen Pappadagikselle. Ouluun tullessa Andreas herätti minut. Olin nukkunut koko matkan. Hän kysyi, minne tarkalleen olimme menossa. Perillä kävi ilmi, että edustin enemmistöä kokouksen äänistä, tai kuten Pentti Vehkaperä sanoi: riippumatta siitä, mitä haluamme, Lena päättää. Niin pitkälle en ollut miettinyt. Kokous meni kuitenkin hyvin ja ajoimme taas takaisin kotiin. Nukuin koko matkan takaisin kotiin ja takaisin Pappadagikselle. Andreas ilmoitti, ettei lähde enää koskaan minun kanssani mihinkään.
Vuonna 2008 Österbottens Yrkesfiskare ja Selkämeren Ammattikalastajat järjestivät yhteisen lohiseminaarin Mustasaaressa. Seminaari sujui hyvin, mutta tulokset jäivät tavalliseen tapaan saamatta. Tähän mennessä useat muut järjestöt olivat sulautuneet yhteen lähimmän yhdistyksen kanssa.
– Itse asiassa Ari Uusimäki (Selkämeren puheenjohtaja) ja minä olimme kyllä keskustelleet asiasta. Olin hyvin haluton ”myymään” ainoaa täysin ruotsinkielistä yhdistystämme. Yhteistyötä voisimme kuitenkin ajatella. Hallituksen kokouksessa Tampereella meiltä kysyttiin, mitä olette sopineet? Ari katsoi minuun ja kysyi, sinä vai minä? Ari sitten sai kertoa, että emme mene naimisiin, mutta jatkamme suhdetta. Kaikki hyvin toistaiseksi.
– Jonkin ajan kuluttua menin Vaasaan TE-keskukseen ja kalatalouspäällikkömme huikkasi minulle ja pyysi tulemaan luokseen ja sulkemaan oven. Aloin miettiä, että mitäköhän olen nyt tehnyt. Hän halusi tietää, onko huhuissa perää: onko minulla suhde Selkämeren puheenjohtajan kanssa. Nauroin niin, että kyyneleet valuivat. Hän kertoi kuulleensa sen Turun kalatalouspäälliköltä. Pointti on, että kaikki eivät ymmärrä vitsejä.
Useimmat matkat SAKL:in hallituksen kokouksiin ja kesäkokouksiin ovat olleet suhteellisen pitkiä ja raskaita. Tämä tarkoitti matkoja Turkuun, Reposaareen, Helsinkiin, Tampereelle, Naantaliin ja viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä Lappeenrantaan ”syrjäisimpänä”.
– Matka Lappeenrantaan oli unohtumaton kokemus. Minun oli mentävä edellisenä iltana iltajunalla Helsinkiin ja vaihdettava Riihimäellä. Kuten tavallista, tulin yksin Pohjanmaalta. Riihimäellä kävi ilmi, että myöhästymisen vuoksi viimeinen juna itään oli jo lähtenyt. Onneksi kanssani samassa vaunussa oli nainen Kokkolasta. Hän sanoi, että tämä on normaalia, he järjestävät meille taksin, minun pitää olla töissä aikaisin aamulla Imatralla. Ja niinpä päästiin taksilla hotellin ovelle saakka Lappeenrannassa ja siellä sänky jo odottikin.
Tor-Erik Tusse Johansson (varapuheenjohtaja 2003-2004)
Tor-Erik Johanssonin isä oli ammattikalastaja, samoin hänen isoisänsä. Tusse, kuten häntä usein kutsutaan, auttoi kalastuksessa jo lapsena ja kalasti itsekin.
– Kalastus ei kuitenkaan vaikuttanut tulevaisuuden ammatilta, joten koulun päätyttyä päätin ryhtyä insinööriksi ja aloitin harjoittelijana Schaumanin sellutehtaalla Pietarsaaressa samalla, kun toimin sivutoimisena ammattikalastajana, sanoo Tusse.
– Hakiessani ensimmäistä kertaa insinöörikoulutukseen minulle todettiin, että kokemusta oli liian vähän, joten jatkoin tehtaalla 18 vuotta.
Näinä vuosina Tusse, Luodosta kotoisin, todisti, kuinka tehtaan päästöt tuhosivat saaristoa. Paikallisia kalakantoja hävitettiin lähes kokonaan. Vaelluskalat, lohi ja siika, kärsivät vähemmän.
– Päätin siirtyä täyspäiväiseksi ammattikalastajaksi voidakseni vastata ja mahdollisesti vaikuttaa teollisuuden päästöihin. Päätökseni siirtyä kokonaan ammattikalastajaksi sai minut konkreettisemmin osallistumaan kalastusjärjestöjen toimintaan, mukaan lukien Suomen Ammattikalastajaliittoon, jossa minut valittiin sitten varapuheenjohtajaksi. Se oli mielenkiintoista ja opettavaista aikaa. Sain uusia kontakteja ja tietoa kalastuksesta muualla maassamme.
– Haluan huomauttaa, että kaikki, joihin tutustuin jäsenyyteni aikana, ovat antaneet minulle arvokasta tietoa ja koen heidät yhä ystävikseni. Nostan kuitenkin esille Kim Jordaksen ja Heikki Salokankaan, jotka monin tavoin paransivat SAKL:in asemaa organisaationa, joka otetaan huomioon ja jota kuunnellaan päätöksenteossa.
SAKL:issa tehtiin töitä kohtuullisten troolikiintiöiden ylläpitämiseksi. Ministeriön ehdotukset kiintiöiksi perustuivat yleensä yksinomaan tutkimuksen epämääräiseen tulkintaan kuulematta ammattikalastajien näkemyksiä.
Samaa voi sanoa lohenkalastuksesta. Laajojen istutusten jälkeen lohen nousu jokiin alkoi kasvaa. Samaan aikaan investointeja matkailuun ja lohenkalastukseen pohjoisilla lohijoilla lisättiin, mikä merkitsi ristiriitaa kalastusmatkailun ja ammattikalastuksen välillä rannikoilla ja Itämerellä.
– Kalastusmatkailu väitti, että heillä on oikeus lohenkalastukseen, ja vaati laajoja rajoituksia muuhun kalastukseen.
Rannikkokalastus on monilajikalastusta, jossa lohi usein tärkeä kannattavan kalastuksen kannalta.
– Väitimme, että jyrkät rajoitukset vähentäisivät työpaikkoja rannikkokalastuksessa ja siten myös kuluttajien mahdollisuutta saada kotimaista kalaa. Valitettavasti mielipiteemme eivät kiinnittäneet paljoa huomiota huolimatta lukuisista seminaareista ja tapaamisista poliitikkojen kanssa, joissa ongelmista keskusteltiin.
Käännekohtaan tultiin kenties silloin, kun viranomaiset ja poliitikot alkoivat ymmärtää kalastuksen merkityksen Itämeren ravinteiden, typen ja fosforin, poistamisessa. Kasvava hylje- ja merimetsokanta ovat kuitenkin tehokkaan rannikkokalastuksen esteenä. Monissa paikoissa verkkokalastuksesta on tullut lähes mahdotonta hylkeiden vuoksi ja merimetsot tuhoavat paikallisia ahvenkantoja. Hylkeet ja merimetsot verottavat kalakantoja nyt paljon enemmän kuin rannikkokalastus, ja ravinteet jäävät mereen.
– Hylje- ja merimetso-ongelma tuntuu olevan vaikea asia, koska ympäristöjärjestöt tuntuvat olevan kiinnostuneempia suojelemaan näitä lajeja kuin antamaan rannikkokalastukselle mahdollisuutta tarjota kuluttajille lähiruokaa. Vaikka lupia hyljekannan pienentämiseksi myönnetään ja oikeus hylkeiden tappamiseen on, hyljetuotteiden myynnin kieltävä EU-asetus haittaa huomattavasti käytännön toimenpiteitä. Hylkeestä, jota aiemmin pidettiin resurssina, on tullut ongelma.
Sukupolvien ajan kalastus on ollut pelastaja kriisitilanteissa. Käynnissä oleva pandemia on osoittanut, että elintarvikkeiden tuonti ei ole itsestäänselvyys. Kestävä kalastus voi olla eräänlainen takuu.
– Järvissämme ja meressämme on uusiutuvia luonnonvaroja, mutta toimintaedellytykset on taattava, jotta kaupallinen kalastus voi olla kannattavaa kalastusta, huomauttaa Tusse.
– Kun ottaa huomioon näkökulmat, joita SAKL, kalastajajärjestöt ja yksittäiset kalastajakillat korostavat yhteistyössä tutkimuksen kanssa, olen vakuuttunut siitä, että meillä on mahdollisuus kehittää kestävää kalastusta. Kalastusta, jossa ollaan tasapainossa luonnon kanssa, vedet ovat puhtaampia ja kuluttajilla on mahdollisuus nauttia kotimaisista, terveellisistä kaloista.
Mikael Lindfors (varapuheenjohtaja 2011-2020)
Mikael Lindfors on kotoisin Porvoosta ja on istunut liiton hallituksessa 2004-2020 ja toiminut 2010-luvulla varapuheenjohtajana.
– Ilman SAKL:ia Suomessa olisi tuskin minkäänlaista ammattikalastusta. Edunvalvojia tarvitaan nyt, kun kaikenlaiset vastustajat vastustavat niin paljon kuin pystyvät, Lindfors sanoo.
Viimeisen 15 vuoden aikana toiminta on vain kasvanut!
– On hieman koomista, että SAKL on periaatteessa ainoa järjestö, joka käsittelee hylkeistä ja merimetsoista aiheutuvaa huolta. Voisi ajatella, että myös virkistyskalastajat ja oppaat pitäisivät enemmän meteliä asiasta, koska se vaikuttaa myös heihin. Mutta heidän agendanaan näyttää olevan kaupallisen kalastuksen lopettaminen, silloin olisi kaikki hyvin!
Lindfors muistaa parhaiten sen, kun aluskohtaiset kiintiöt nousivat agendalle.
– Väki jakautui kahteen leiriin, asiaa oli sulateltava jonkin aikaa, ennen kuin kaikki olivat yhtä mieltä. Sen jälkeen kesäkokoukset helpottuivat huomattavasti, kun rajoituksista ei tarvinnut enää vääntää.
– Ikävä asia, joka on jumahtanut paikalleen, on lohi. Kun kevätaurinko alkaa paistaa, rannikkokalastuksen vastustajat heräävät ja lohisota alkaa.
Lindforsin mielestä pienimuotoisen rannikkokalastuksen asema olisi nykyään todella hyvä, jos luonnonsuojelijat eivät olisi rampauttaneet kalastusta ylimitoitetulla hylkeiden ja merimetsojen suojelulla. Kun apuna ovat hampaattomat päättäjät, tulos on sitä, mitä on.
– Olemme tehneet töitä myös ammattikalastajille tärkeän kalastusvakuutuksen eteen. Aikanani maa- ja metsätalousministeriö on ollut ajamassa toimintaa kahdesti alas. Viimeksi Sipilän hallituksen aikana tukea leikattiin puolella miljoonalla eurolla Suomen talouden pelastamiseksi. Että niin tärkeitä me olemme, sanoo Lindfors ääni täynnä ironiaa.
Ala tuskin on täysin kuolemassa, mutta se kuihtuu sellaisten jokien kohdalla, joihin vaelluskalat nousevat. Paikallaan pysyviä kaloja, kuten kuhaa, saadaan vain satunnaisesti ja huonojen talvien aikana kalastus vähenee entisestään.
– Summa summarum: aikani SAKL:in hallituksen jäsenenä ja varapuheenjohtajana oli mielenkiintoista aikaa. Nuori ”pojankloppi saaresta” joutuu silmät avaavan tosipaikan eteen. Kaikki ei pyöri oman veneen ympärillä. Luottamuksen ansiosta tapasin monia mielenkiintoisia ihmisiä. Loin yhteyksiä suomalaisiin kalastajiin koko Suomen rannikolla.
