Kulttuuriantropologi Kirsi Sonck-Raution mukaan paikallisen ympäristötiedon sisällyttäminen tutkimukseen ja päätöksentekoon voisi olla yksi tapa rakentaa kestävämpää kehitystä
Mikä arvo on paikallisten ihmisten havainnoilla omasta elinympäristöstään verrattuna luonnontieteellisen tutkimuksen tuottamiin tietoihin? Tutkimustulosten ja alueen asukkaiden käsitykset eivät aina ole yhteneväisiä.
Yle haastatteli hiljakkoin kalastaja Antero Elorantaa, joka 60 vuoden jälkeen oli lopettelemassa työuraansa. Airiston Kaarnittan saaressa syntynyt mies on tarkkaillut koko ikänsä merialueen tilaa ja kertoi, miten vesi oli hiljalleen puhdistunut.
Kuitenkin aina Airiston vesi oli ollut sameaa jokien tuodessa kevättulvien myötä savea ja multaa mukanaan. Eloranta havaitsi sen pyydysten likaantumisena.
Meri on muuttunut vuosikymmenten aikana, hylkeet tulivat parikymmentä vuotta sitten ja niiden jälkeen merimetsoparvet. Kalastajan taivaanranta synkkeni.
Omat rajoitteensa antaa hallinnolta tuleva kalastuksen säätely ja yhä tarkemmin on raportoitava saalis. Mihin häipyikään se kalastajan ammatin vapaus?
Kenelle kalat kuuluvat?
Silakan talvinuottaus on rannikolla loppunut lauhojen tai jäättömien talvien myötä, mutta vielä 1980-luvulla siitä riitti tutkittavaa kansantieteilijöille. Rymättylän talvinuottauksesta päätyi kuvauksia Oulun yliopiston professori Jukka Pennasen tutkimuksiin.
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Kirsi Sonck-Rautio päätti jatkaa Pennasen tutkimuksia Rymättylässä ja Saaristomeren alueella. Maailma oli muuttunut.
Nuottauksesta ei enää ollut tutkittavaa, joten viime syksynä (2019) tarkastetussa väitöskirjassa aiheena oli Saaristomeren pienimuotoisen rannikkokalastuksen nykytila, haasteet ja mahdollisuudet sopeutua tulevaisuuteen kalastajien näkökulmasta.
Tutkimuksen mukaan kalastajien kattavaa ympäristötietoa pitäisi kuunnella nykyistä herkemmällä korvalla.
Taustalla on Kirsi Sonck-Raution mukaan hallinnon ajatus yhteisestä luonnonvarasta, josta päättämistä ei voi jättää paikallisten käsiin. Tässä tapauksessa kyse on kalavaroista.
– Kalastajat kokevat hyvin vahvasti, että sitä resurssia on viime vuosikymmenet jouduttu jakamaan monien muiden toimijoiden, erityisesti merimetsojen ja hieman kauemmin harmaahylkeiden kanssa. Siihen liittyvää kilpailua kalastajat ovat nyt häviämässä.
Kilpailua luonnon kanssa
Kilpailuasetelma syntyy siinä mielessä, että hylje ja merimetso ovat suojeltuja eri tavoin, mutta kalastajat eivät ole. Tämä asettaa tutkijan mukaan kalastajat eriarvoiseen kilpailuasemaan.
Päätöksenteko, joka koskee ympäristöä ja sen hyödyntämistä, tehdään muualla. Tämä managerialismi tukeutuu luonnontieteellisen tutkimuksen tuottamiin koviin faktoihin.
Pohjana on ajatus siitä, että jos resurssi on yhteinen eikä kukaan ole vastuussa sen hoitamisesta, niin se kulutetaan loppuun.
– Tämä ajatus levisi myös hyvin nopeasti kalastushallinnon alueelle ja ajateltiin, että jos kalastajille annetaan vapaat kädet, niin he kalastavat alueensa tyhjäksi. Tätä on tietenkin tapahtunutkin, ettei se ole ihan tuulesta temmattu, mutta on myös monia kalastusyhteisöjä, jotka ei ole tätä tehneet, Sonck-Rautio selventää.
Kalastajienkin etu on, että kalakanta voi hyvin eikä sitä riistokalasteta. Usein riistokalastuksen syyt saattavat olla muualla kuin kalastajissa itsessään.
– Itse peräänkuuluttaisin suojeluun liittyvää tutkimusta tehtäessä, että toimintaympäristöä tarkasteltaisiin sosioekologisena systeeminä. Painopiste on yleensä ekosysteemipuolella ja unohdetaan sosiaalinen ja kulttuurinen, Kiris Sonck-Rautio sanoo.
Hän myöntää, että nykyään paikallisten ihmisten kuten kalastajien ääni kuuluu paremmin.
– Kalastajat olivat ensimmäiset, jotka havaitsivat liejuravut ja vieraslajit. He havaitsivat ensimmäisinä, miten roskainen ja rehevöitynyt meri on. Kalastajilla on sellaista hyvin paikallista tietoa, millainen meren ympäristön tila on, mutta sitä ei osata käyttää hyväksi, tutkija silti huomauttaa.
Sopeudu tai katoa
Antero Eloranta katseli helmikuun lopussa hiljaisena Airistoa ja sanoi, ettei uusia merta hyödyntäviä kalastajia ole juuri tullut. Kaikki ovat hävinneet. Kuluttajille kalaa tuodaan valtamerten takaa tai Norjan kasvattamoista.
Kulttuuriantropologi Kirsi Sonck-Rautio koki tutkimuksensa haastatteluiden perusteella, että kalastajat ovat kuitenkin sopeutuneet meren muutoksiin ja kalakantojen vaihteluihin.
– Kuha ei ollut ollenkaan kaupallisesti tärkeä laji aikanaan. Kalakannat ovat vaihdelleet ja kalastajat ovat siihen tosi hyvin pystyneet sopeutumaan.
Sopeutumista tarvitaan edelleen joka puolella maailmaa, sillä pienimuotoisen rannikkokalastuksen ongelmat ovat samankaltaisia.
– Tutkimukset osoittavat, että on kyse Somaliasta tai Floridasta, Alaskasta tai Kiinasta, niin on samanlaisia ongelmia. Niitten painopisteet muuttuvat ja vakavuus vaihtelee, mutta kalastuksenhallinta ei oikein ole linjassa sen kanssa, mitä kalastajat kokevat hyväksi. Se on suuri ongelma, Kirsi Sonck-Rautio painottaa.
Kulttuuriantropologi näkee ympäristön suojelussa korostuneen nyt vain ekologisen ulottuvuuden.
– Olen vahvasti sitä mieltä, että kokonaisvaltainen näkemys saattaisi jopa edistää paremmin ekologisen kestävyyden toteutumista.
Tällöin sosiaalisten epäoikeudenmukaisuuksien korjaaminen vahvistaisi ihmisten motivaatiota tehdä ja totella toimenpiteitä, joita ekologisen kestävyyden kehittäminen vaatisi.
– Haluamme suojella ympäristöä ja yhtäältä syytetään rannikkokalastusta ylikalastuksesta. Sitten taas toisaalta myönnetään, että se on hyvinkin ekologista kuluttaa ja kalastaa kalaa, Sonck-Rautio sanoo.
Tutkijan mukaan eri osapuolten samaan pöytään pääseminen on ehdottoman tärkeä asia. Silloin kaikki osapuolet sekä hallinnon, tutkimuksen että kalastuksen ja luonnonsuojelun edustajat keskustelisivat siitä, mikä olisi yhteinen päämäärä ja miten sitä voitaisiin toteuttaa.
Suojeluasiantuntija, tutkija ja kalatalouspäällikkö kommentoivat
Kysyimme kommentit kulttuuriantropologi Kirsi Sonck-Raution näkemyksiin Suomen luonnonsuojeluliiton Tapani Veistolalta ja Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen johtaja Jari Hänniseltä sekä kalatalouspäällikkö Kari Ranta-aholta.
Erityisasiantuntija Tapani Veistola ei ole ollenkaan samoilla linjoilla kuin Sonck-Rautio. Hänen mukaansa esimerkiksi kalastajien ääni kuuluu hyvin heitä koskevassa päätöksenteossa.
– Suomi on pieni maa, ja varsinkin kala-asioissa lähes kaikki tuntevat toisensa. Siksi yhteistyötä on sekä virallisesti järjestettynä että epävirallisesti henkilötasolla, sanoo Veistola viestissään.
Pyöreät pöydät ovat Veistolan mukaan meillä Suomessa ja EU:ssakin jo arkipäivää – vakiintunut ja hyväksi koettu käytäntö. Sen lisäksi eri toimijoiden välillä on paljon epävirallista, suoraa yhteydenpitoa.
Luonnonsuojeluliiton erityisasiantuntijan mukaan ammattikalastajia arvostetaan ja heitä kuullaan. Esimerkiksi hän nostaa hylje- ja merimetsokysymykset, joihin on annettu saaliskiintiöitä ja poikkeuslupia. Veistola näkee taustalla alueellisen rakennemuutoksen, joka koskee laajemmin koko alkutuotantoa.
Ratkaisua ongelmiin ei löydy ja tulevaisuus näyttää synkältä, jolloin pahaa oloa puretaan hallintoon.
Tutkimus etsii laajaa näkemystä
Biologi Jari Hänninen seuraa Saaristomeren tilaa Seilin saarella olevan tutkimusaseman johtajana. Hän korostaa tutkimuksen etsivän usein laajempaa näkemystä kuin aivan paikallista.
Kosketuspinta paikalliseen väestöön voi jäädä joskus ohkaiseksi tiedemaailmassa, ja siihen on varmaan useitakin syitä.
– Millään tavalla sosiaalisia tai kulttuurisia tekijöitä väheksymättä itse näen tässä tietynlaista kohtaamisongelmaa, mikä johtuu järjestelmäeroista, ei välttämättä niinkään yksittäisistä tieteen- tai päätöksentekijöistä tai heidän piittaamattomuudestaan, Jari Hänninen arvioi.
Tieteilijöille tärkeää on julkaista tutkimuksia laajoista tai yleismaailmallisista ilmiöistä, koska julkaisufoorumien kohdalla tämä on usein julkaisuehtona, jotta tehty tutkimus saadaan ulos kansainvälisissä, vertailuarvioiduissa sarjoissa. Tähän vaikuttavat myös rahoituksen painopisteet.
Sellaisessa tilanteessa usein paikalliset ilmiöt jäävät vähemmälle huomiolle, niin mielenkiintoisia kuin ne ilmiöinä tai tausta-aineistoina voisivat ollakin.
– Toinen syy kosketuspinnan ohkaisuuteen tulee myös lähestymistapaeroista. Tiede perustuu systemaattiseen havainnointiin tai empiiriseen tutkimukseen, joiden lähtökohtaisesti tulee olla toistettavia, Hänninen sanoo.
Päättäjät tukeutuvat mielellään tällaisen tutkimuksen tuottamiin koviin faktoihin, eikä niinkään yksittäisiin tai yhteisöllisiin kokemuspohjaisiin näkemyksiin
Paikallisten ihmisten havainnot voivat silti olla syynä esimerkiksi tutkimushankkeiden käynnistymiseen.
– Ajatus pyöreän pöydän keskusteluista on kannatettava, vain siten voitaisiin kuulla kantoja mahdollisimman monipuolisesti. Mutta löytyyköhän mistään päin maailma vielä instanssia, kenen tehtävänä kyseisiä keskusteluita olisi järjestää, Jari Hänninen arvelee.
Hallinto säätelee kaupallista kalastusta
Varsinais-Suomen ely-keskuksen kalatalouspäällikkö Kari Ranta-aholla on iso rooli merialueen kalastuksen hallinnassa. Pitkään virassa ollut mies on nähnyt niin suojelun, tutkimuksen kuin hallinnonkin kehityksen.
Ranta-aho arvostaa kalastajien paikallista tietoa meren tilasta, mutta se ei aina pääse oikeuksiinsa.
– Olen itse pitkään ottanut esille tämän paikallisen ekologisen tiedon merkityksen päätöksenteossa. Erityisesti tämä liittyy kontekstiin, jossa olemme rakentaneet kestävän kalastuksen toimintakriteerejä Saaristomerellä. Sosiaalis-taloudelliset kriteerit saavat tällaisessa tarkastelussa aivan toisenlaisen painoarvon kuin puhtaasti ekologiset mittarit, Ranta-aho sanoo.
Hallinnon päätöksenteossa hylkeen ja merimetson rooli ekosysteemitekijöinä otetaan Ranta-ahon mukaan huomioon vain kompensaatiomielessä. Yhteiskunta ja luontojärjestöt epäsuorasti myöntävät kilpailullisen epäkohdan merkityksen, mutta eivät omaa sellaista kykyä ja tahtotilaa, että myös kilpailevia tekijöitä pitää ja voidaan merkittävästi säädellä toisin kuin nyt.
Säätelyn kokonaistarvetta tarkastellaan siis vain kalastajiin kohdistuvana tarpeena ja samalla uskoen, että rahalla tilanne korjaantuu.
– Eihän se korjaannu vaan entisestään vaikeutuu. Näin syntyy käsite kuhan liikakalastuksesta ihmistoimintana ja syyllisyys langetetaan sellaisille, jotka eivät saa kokemusperäistä tietoaan todistettua, kalatalouspäällikkö miettii.
Mitätöidessään paikallisen yhteisön kokemusperäiset tiedot yhteiskunnan toimijat eli hallinto, luonnonsuojelujärjestöt ja tutkimuslaitokset itse asiassa omivat Ranta-ahon mukaan itselleen oikeuden olla enemmän oikeassa.
Kari Ranta-aho kritisoi tieteellisten tutkimusten ylimalkaisuutta, josta kuitenkin tehdään vahvoja päätelmiä.
– Minusta kalakannoista ja meren tilasta saatava tutkimustieto pitää tunnustaa myös vajavaiseksi, hän sanoo.
Kalastajat saalistietoineen muodostavat seurantaverkoston aivan kuten luontojärjestötkin omine vapaa-ehtoisineen, jotka havaitsevat luonnossa tapahtuvia muutoksia ja saavat uskottavasti esiintyä niiden tulkitsijoina.
Kalastajien tiedolla on Kari Ranta-ahon mukaan merkitystä, mutta sen uskottavuus on aina kyseenalaistettu eikä siten ole saanut sellaista painoarvoa kuin muut samoja luontoilmiöitä tulkitsevat tahot.
– Tieteen teossa on syytä yrittää oman tiedonkeruumenettelyn yhteydessä rakentaa myös havaintoverkostoa siten, että saatavissa oleva paikallinen tietolähde osallistetaan soveltavin osin laajemmin mukaan niiden asioiden ja tekijöiden osalta, jotka ovat olennaisia tutkimustulosten tulkinnoissa, Ranta-aho ehdottaa.
Ristiriitaisissa tilanteissa, kun tietopohja tiedeyhteisössä on vajaa tai heikosti perusteltua, tulee kalatalouspäällikön mukaan paikallisen tiedon merkitystä kasvattaa. Päätöksenteossa ei aina voi odottaa lopullista parasta tieteellistä ja julkaistua tietoa.
Lähde: Yle 11.3.2020/ Markku Sandell, juttu linkissä https://yle.fi/uutiset/3-11247790