Markku Saha Porista. Toimittaja, valokuvaaja ja työskennellyt ammattikalastuksen kehittämisen parissa monta vuotta. Ollut mukana monessa liiton hallinnoimassa hankkeessa.
Ensimmäinen huomio liiton toiminnasta kohdallani oli jo 80 – luvun alussa, kun olin kuvaamassa Porissa järjestettyä kansalaisoikeudenkäyntiä. Tilaisuus oli ympäristöjärjestöjen yhdessä ammattikalastajien kanssa organisoima tapahtuma, jossa tuotiin esille silloisen Vuorikemian tehtaan jätevesipäästöt Selkämereen. Raimo Ihander oli johtamassa puhetta ja paikalla oli useita aktiivisia ammattikalastajia kuten Heikki Salokangas ja Veijo Virtanen.
Olin jo aiemmin tutustunut Vuorikemian tilanteeseen, silmättömistä silakoista tein lehtijuttuja ja olin silloisen RKTL:n kenttäaseman tutkijoiden kanssa paljon tekemisissä. Yhdessä ihmeteltiin kaloja, jotka olivat kypsyneet verkkoihin lyhyessä ajassa. Oli selvää, että jotain oli tehtävä, ja tämä huoli tiivisti rivejä. Mukaan tuli myös Greenpeace, joka järjesti oman demonstraationsa mihin liittyi sukelluksia purkuputkelle ja mielenosoituksia tehtaan läheisyydessä. Taisin järjestää yhdessä reposaarelaisten kalastajien kanssa kalakuorman yrityksen pääkonttorin portaille Helsinkiin. Näkyvyys oli taattu. Mieleen jäi ajatus, että järjestäytynyt toiminta on ainoa keino vaikuttaa asioihin.
Yhteistyö kalastuksen kohdalla ei tuolloin ollut minulle aivan uusi asia. Isoäitini suku oli pääosin ammattikalastajia, ja muistan hyvin hänen kertomuksiaan siitä, miten yhteistuumin oli rakennettu linjaloistoja saaristoon turvaamaan yöllä kotiin saapuvia kalastajia. Samoin silloiset kalastajainseurat olivat tärkeitä yhteishankintojen toteuttajia, ja moni muukin asia sisälsi ajatuksen, että yhdessä eteenpäin. Kaupunkilainen hokema, että kalastajat kadehtivat aina toisiaan, oli tuossa maailmassa vieras.
Seuraava merkittävämpi yhteys edunvalvontaan ja liittoon tuli vastaan Raumalla, joulukuussa 1993 kun lohen avomerikalastajat kokoontuivat siellä puolustamaan oikeuksiaan. Tässä välissä oli oma arkeni muuttunut niin, että asuinpaikka oli vaihtunut Helsingistä Reposaareen, ja kameran sijaan ohjailin lohitroolaria.
Raumalle lähdin kuitenkin Virtasen Veijon kanssa hänen paatillaan Althealla koska keli oli hankala, ja koska Veijo pyysi. Hän oli auttanut lukemattomia kertoja meitä vähäisempiä kertomalla missä lohi kulloinkin liikkui, ja välillä seurasimme häntä merellä kuin hai laivaa, koska tiesimme, että Althea oli aina parven perässä.
Virtanen oli tuolloin liiton hallituksessa, ja oli kovasti huolissaan lohenkalastuksen, ja samalla koko ammatin tulevaisuudesta. Sain Raumaa kohti ajellessa Veijolta hyvän kuvan siitä, mitä kaikkea on vaakalaudalla, jos uhatut rajoitustoimenpiteet toteutuvat. Moni muukin näki asian samoin, ja satama täyttyi aluksista. Tilanteeseen tutustui myös liiton uusi toiminnanjohtaja. Monille meistä, tämä oli alkupiste vuosien, ja vuosikymmenten yhteistyölle.
Ei Rauma eikä monen ihmisen sitkeä työ auttanut, vaan rajoitukset tulivat. Ne lopettivat lohenkalastuksen, jotka pystyivät, ja me velkaisimmat ajelehdimme kohti etelää, kunnes minun, ja monen muukin luotto niin pankissa kuin kotonakin loppui. Syysmyrskyjen aikaan 1999 ajelin viimeisen kerran iloisesta Ronehamnista Reposaareen ja se oli siinä. Alus oli vielä jonkun vuoden vuokralla ja sitten romuksi, kun pykälät sattuivat kohdilleen. Tämä raskas alamäki tuli päätökseen ja pöytä puhdistui. Ei olisi onnistunut ilman muiden kalastajien, ja liiton apua.
Huonommaksi eivät asiat siis voineet mennä, eikä kalastuksen jatkaminen ollut mahdollista koska pankki ei enää olisi rahoittanut edes soutuvenettä. Onneksi oli kamera ja tietokone, ja sen verran tietoa kalastuksesta, että saatoin lähteä liiton tiedotuksen avuksi. Erilaisten projektien tuottamat raportit olivat seuraavina vuosina usein työpöydällä, ja näiden askareiden lisäksi entisessä elämässä piti kiinni luottamustoimet niin liiton kuin Selkämeren paikallisyhdistyksenkin kohdalla.
Erityisesti noista ajoista on jäänyt mieleen tuolloin parikymmentä vuotta sitten aktiivisesti toiminut liiton lohityöryhmä. Sattuneista syistä tämä koski myös minua, vaikka elinkeino olikin jäänyt taakse. Asia oli vieläkin kriittisempi kuin vajaan vuosikymmen aiemmin Raumalla. Lohipaatit olivat historiaa, ja näytti siltä, että kohta on rannikkokalastuskin, ainakin lohta kalastaville.
Yhteinen sävel kalastajien välille löytyi heti, mikä ei ollut aivan itsestään selvää. Niin etelässä kuin pohjoisessakin, oli vallalla käsityksiä, että joku toinen vie tai saa kalat. Yhteisen uhan edessä moinen luulotautisuus oli poissa, ja hyvä yhteistyö saattoi syntyä. Eri asia sitten on, mikä vaikutti mihinkin, mutta moni aktiivi pitkin rannikkoa voi kyllä nukkua yönsä rauhassa. Se tehtiin mitä pystyttiin.
Lohi kuljetti joskus etelän vesille, sitten monta vuotta kohti Helsinkiä ja erilaisia työryhmiä, tapaamisia poliitikkojen kanssa ja kaikkeen sellaiseen, mikä edunvalvontaan kuului. Näitä käyntejä koordinoitiin liiton silloisen toiminnanjohtajan, nykyisen toimitusjohtajan kanssa ja saavutettiin ainakin joitain torjuntavoittoja.
Tällaiseen tapaamiseen liittyi myös matka Helsinkiin yhdessä Veijo Virtasen kanssa. Oli audienssi silloisen ministerin luo, ja istuimme kiltisti oven takana ja kohta pääsimme sisään kaikkein pyhimpään. Enemmän ehkä maatalousasioista ymmärtänyt ministeri kysyi jossain vaiheessa lohiverkkojen määrää aluksessa, ja kun Veijo kertoi tuon luvun, kommentoi ministeri, että miten tuollainen määrä mahtuu järveen. Veijo kuiskasi siinä minulle, että jatka sinä tästä. Hän ei enää lähtenyt Helsinkiin, eikä juuri muuallekaan. Joku vieras kysyi Veijolta, että minkälaisena hän näkee tulevaisuuden. Vastaus oli, että kalastajana aloitin, autokuskina lopetin. Toivottavasti Veijo kalastaa nyt tyynemmillä vesillä.
Perintöä voi siis siirtää monella tavalla. Tästä syystä yhteistyö, niin kalastajien kuin liiton toiminnassa mukana olleiden kanssa, on aina perustunut yhteiseen asiaan ja luottamukseen. Samassa liemessä ollaan kaikki.

Nyt muutaman sadan tiedotteen, kirjoitetun sivun ja valokuvan jälkeen ollaan taas tilanteessa, jossa koko sektoria ollaan ohjaamassa ulkopuolelta kohti tuntematonta. Erona aiempaan on, että nyt olisi kalalle kysyntää, ja myös kalastus ilmiönä kiinnostaa, mutta kun nuo asiat yhdistetään, on tavallisesti seurauksena vastustusta. Kalaa pitäisi syödä enemmän, mutta kalastaa saisi vähemmän, on ajatusrakennelma, mikä ei valitettavasti pelkällä edunvalvonnalla oikene. Tähän työhön tarvitaan mukaan kaikki.
Monen sammutetun tulipalon jälkeen liitto on entistäkin tärkeämpi roolissaan kalastuksen, alkutuottajan edunvalvojana. Luotetaan siihen, että jonain päivänä huomataan, ettei kala hyppää lautaselle. On kalastajan tehtävä toimittaa hiilineutraalia, omegakolmosta, funktionaalista villikalaa, tai miten vain saalista nimitellään. Tuohon päivään saakka pidetään huolta siitä, että elinkeinon malli säilyy, jotta on perusta, mistä uutta aletaan rakentamaan. Kotimaisen kalan edistämisohjelma on hieno visio, mutta milloin tehdään samalla porukalla kotimaisen kalastuksen kehittämisohjelma, jotta tuo ensin mainittu toteutuisi.

Kalastajien välisen yhteistyön ohella muistan monta muutakin keskustelua Isoäitini, kalastajan tyttären kanssa. Vasta viime vuosina olen itsekin osannut ajatella maailmaa tuolloin reilut sata vuotta sitten, ja nyt.
Tiedämme, että 1800 – luvun lopulla oli jakso, jolloin Suomen väkiluku laski muutamana vuonna. Tuolloin tehtiin ensimmäinen elintarvikeohjelma, ja aloitettiin maatalouden neuvonnan ohella myös kalastuksen organisointi. Tuolloin Tallooran saarella, missä Isoäiti syntyi, tämä tarkoitti uutta pyyntimuotoa eli ajoverkkokalastusta, minkä he aloittivat ensimmäisinä.
Uusi pyyntimuoto pelasti rannikolla monia nälkäkuolemalta, kun maanviljelyksen sadot tuhoituivat useana vuonna peräkkäin. Tänään tuomme kalaruokamme ulkomailta, ja keskustelemme huolestuneena koronatilanteen luomasta epävarmuudesta huoltovarmuudellemme. Historia ei ole ilmeisesti opettanut suomalaisia riittävästi tältä osin. Kalastajilla on tieto ja osaaminen täyttää tehtävänsä. Tämä paljon puhuttu toimintaympäristön huomioiminen tarkoittaa myös sitä, ettei edes järkevimpiäkään kalastustapoja voida aina käyttää, mutta jos historia loisi uskoa siihen, että keinoja on. Kaikkea ei olla keksitty, tai ainakaan kokeiltu täällä.
Elinkeino ei yksin pysty ottamaan vastattavakseen investointeja, joilla uudet, yhteiskunnan hyväksymät kalastustekniikat voidaan ottaa käyttöön. Nykyisellä mallilla, hyvistä ajatuksista huolimatta, kalastajien määrä vähenee ja tuontikalan käyttö lisääntyy.
Yhtälöön on tuotava uusia elementtejä, jotain samaa vastuunkantoa, kuin tuolloin 1800 – luvun lopulla tehtiin. Silloin päätettiin, että syödä täytyy, ja kotimaista ruokaa. Apua tuli ulkomailta, ensimmäisenä ”EU – hankkeena”, kun Ruotsin kautta kanavoitui osaamista ja rahaa, ja Hollannista tuotettiin tietoa kalastuksesta. Ei mennyt montaa vuotta, kun esimerkiksi Merikarvialla oli sata venekuntaa verkoillaan silakan perässä.
Suomen Ammattikalastajaliitto on linkki mahdollisuuksiin, millä voidaan vaikuttaa positiivisesti elintarvikehuoltoomme. Liitto ei kuitenkaan tee päätöksiä, vaan se on muiden tehtävänä.