Kalastaja Antero Eloranta, 72, suuntaa veneensä keulan edelleen Airistolle. Laskussa on vielä pari rysää, vaikka kalansaaliit ovat jääneet niukoiksi.

Rymättyläläinen Antero Eloranta on 60 kalastajavuotensa aikana kokenut alan nousut – ja nyt pitkän laskun.

– Kun kalastus lähti nousuun ja olen syntyperäisiä saaristolaisia, enkä ole koskaan mitään muuta nähnytkään kuin merenrantoja, niin sitä tuli semmonen himo siihen.

Meri on pian ilman kalastajia, koska uusia tulokkaita ei ole.

– Nämä vanhat moosekset täällä Saaristomerellä vielä on, niin pärjäävä, kun ovat tämmöstä vanhaa sakkia. Heillä ei ole velkaa ja vanhat vehkeet, niin niitten kans sitten pelataan, edelleen ammatikseen kalastava Eloranta sanoo.

Suomalaisen kalatalouden menneisyys on täynnä rohkeita ihmisiä, huikeita keksintöjä ja vastoinkäymisiä maailmanpolitiikan myllerryksissä. Näitä vaiheita käydään läpi Pro Kala -yhdistyksen joulukuussa julkaisemassaKala – kutsumus vai kohtalo? -teoksessa.

Eloranta laskee olevansa lajinsa viimeisiä pienimuotoisesti toimivia rannikkokalastajia Saaristomerellä.

– Noitten toisten fiskareitten kans on sanottu, että saattohoito on menossa. Ei montaa vuotta tartte katella enää, kyl siinä mallissa näyttää nämä vedet olevan.

Suomi eli kalalla

Suomen kalatalous eli kukoistuskauttaan viime vuosisadan alkupuolella, kun Suomi oli vielä osa Venäjää. Kalaa vietiin isäntämaahan huomattavia määriä. Itsenäistymisen jälkeen raja itään sulkeutui ja kaupankäynti tyrehtyi.

Sen jälkeen idänvienti on tyrehtynyt uudelleenkin, viimeksi Euroopan unionin vientikieltojen takia vuonna 2014. Viennin pysähtyminen on aina aiheuttanut kriisin kotimaiselle kalataloudelle, niin kalastajille kuin jalostajillekin.

Suomi sai Tarton rauhassa (1920) pariksikymmeneksi vuodeksi Petsamoon oman sataman Jäämeren rantaan. Kalastukselle tämä nousukausi avasi maailman meret ja vientimarkkinat toden teolla.

Toinen maailmansota vei sitten Petsamon Suomelta, mutta ajatus valtamerikalastuksesta jäi elämään.

Hankolainen Hemming Elfving kehitti ensin Hangon keksin hymyilyn, lähti sitten rakentamaan alkua suomalaiselle sillilaivastolle jo 1920-luvulla.

Islannin vesillä seilasi parhaimmillaan useampi suomalainen sillilaiva. Ehkä legendaarisin ja viimeinen oli Rymättylän Röölästa lähtenyt Saukko-laivasto, joka jatkoi toimintaansa 1970-luvulle saakka.

Kalakannat kuitenkin heikkenivät ja pyynti kiellettiin. Siihen loppui suomalaisten valtamerikalastus ja rymättyläläisten sillinpyytäjien alkukesäiset valtamerimatkat.

Antero Eloranta muistaa vielä hyvin 1950-alkaneen uransa alkuvaiheet. Aluksi kuhaakin kalastettiin matalilla puuvillaverkoilla.

– Verkkokalastus tuli tänne siirtolaisten mukana 40-luvulla, ei täällä ollut kuhankalastajia silloin ollenkaan. Nämä verkkokalastajat tulivat Seiskarilta ja Koivistolta mistä niitä nyt tulikin.

Puuvillaverkot ja rysät korvautuivat keinokuituisilla materiaaleilla. Se mullisti kalastuksen.

– 50-luvun lopussa tuli keinokuitupyydykset ja pyydysten koko suureni. Ne oli helppoja käsitellä, ne oli kevyitä. Saalismäärät kasvoi ja sitä kautta määkin sit jäin roikkumaa siihen hommaan kiinni. Siin sitä menikin koko kierros loppuun saakka, puhuu rymättyläläinen lyhyttä lounaismurrettaan.

Kalastuksesta tuli kannattavampaa. Silloin pystyttiin käyttämään paljon suurempia pyydyksiä kuin raskaita puuvillavehkeitä. Airistolla vedet ovat syviä ja kuhaverkoillakin päästiin kalastamaan niin sanottuun väliveteen eli siellä oli 10, viime lopuksi 15 metriä korkeitakin verkkoja.

– Puuvillaverkot, nehän oli tuollaisia puoltoistametrisiä ja pohjaverkkoja. Saalis oli olematonta, ja kun oli paljon simppua täällä, niin se oli varsin takkuista, muistelee Antero Eloranta

Härkäsimput ovat edelleen kalastajien riesana. Piikikkäät pohjakalat sotkevat verkot, sillä simput eivät juuri petokaloille kelpaa.

– Silloin ne hävisi 40-luvun lopulla, kun oli se suuri turskainvaasio. 50-luvulla simppu oli vähissä kyl jonkun aikaa, mutta sit jo 50-luvun loppupuolel sitä oli ihan tolkuttomasti taas, Eloranta muistelee.

Kalastusta ja politiikkaa

Yhteiskunnan kehitys on muuttanut kalastusta ja vähentänyt kalastajia. Teollistuminen on tarjonnut helpompia tapoja ansaita elantonsa ja rannikon kalastajakylät ovat autioituneet.

Purjeista moottorivoimiin siirtyneet kalastusalukset tarjosivat mahdollisuuden tehokkaampaan pyyntiin. Uudet kalastustavat ovat rantautuneet myös Suomeen. Troolaus mullisti 1960-luvulla silakan ja muikun kalastuksen.

Hylkeenkestävät ponttoonirysät ovat nyt antaneet mahdollisuuden jatkaa rannikkokalastusta, mutta ne eivät sovellu joka paikkaan ja kaikkien kalalajien pyyntiin.

Saaristomerellä pyydykset muuttuivat vuosien varrella vannerysistä avoperäisiksi pauneteiksi.

– Vannerysä, se oli ongelmallisempi pyydys, kun se oli pieni. Jos siihen meni paljon kalaa, niin se painui pohjaan. Sitten oli pelissä, että sai sen sieltä ylös. Näin mulle kerrottu on, sanoo Antero Eloranta.

Teollistuva Suomi tuhosi voimalarakentamisella lohijokensa ja saastutti vesiään. Lohesta on kiistelty aina niin merellä kuin Tenojoellakin. Nyt on herätty pelastamaan jäljelle jääneitä luonnonlohikantoja.

Lohenkalastuksen säätely on hyvä esimerkki siitä, miten kaloihin liittyy myös poliittisia intohimoja. Euroopan unionin kalastuspolitiikan takia moni suomalaisalus romutettiin, vaikka hieman aiemmin niiden rakentamista tuettiin.

Pitkäjännitteisyys on usein puuttunut kalastuspolitiikasta.

Ajoverkkokalastus kiellettiin (2007) paitsi lohen myös siian ja silakan osalta, kun suojeltiin tuikiharvinaista Itämeren pikkuvalasta, pyöriäistä.

Luonnonlohisaaliiden pienennyttyä markkinat on vallannut norjalainen kasvatettu lohi, joka määrää myös kotimaisen kirjolohen hinnan.

Kalankasvatus ei kasva

Kirjolohen kasvatus alkoi Suomessa voimallisemmin 1950-luvulla aluksi sisävesissä, mutta levisi myöhemmin myös merialueille. Kalankasvatuksen villinä vuosina ympäristöstä ei juuri piitattu ja ala sai huonon maineen vesien pilaajana.

Tänään kalankasvatuksen päästöt ovat vähentyneet, valtio on laatinut vesiviljelyn kasvistrategian, mutta uusia kasvatuslupia myönnetään hyvin nihkeästi. Se on johtanut siihen, että 80 prosenttia suomalaisten syömästä kalasta on tuontitavaraa, pääosin Norjasta.

Nyt kalankasvatusta on siirretty kiertovesilaitoksiin ja avomerelle, jolloin ympäristövaikutukset ovat pieniä ja kasvatusmääriä voitaisiin lisätä.

Vuonna 2016 Suomessa kasvatettiin 14,4 miljoonaa kiloa (siirryt toiseen palveluun) ruokakalaa, siitä yli 90 prosenttia oli kirjolohta. Samaan aikaan tuotiin kalaa Norjasta parilla sadalla miljoonalla eurolla.

Kalastuksen monet ketjut

Kalan kulku vedestä kuluttajan pöydälle vaatii monta porrasta. Kalatukkurit ovat huvenneet vähiin kalastuksen hiipuessa, ja kalasaaliiden saaminen jatkojalostettavaksi on kalastajille yhä hankalampaa.

Samalla kuluttajan on vaikea löytää luonnonkalaa marketin kalatiskiltä. Vaikka esimerkiksi yli 100 miljoonaa kiloa vuodessa kalastettavaa silakkaa riittäisi, sitä syödään vähän.

Suurin osa silakasta päätyy edelleen rehuksi turkistarhoille tai nyt ehkä myös kirjolohille, kun kotimainen kalajauhotehdas toimii Kemiönsaarella.

Alalle on syntynyt kuitenkin toimivia kalanjalostajia ja tuotemerkkejä, jotka pystyvät tarjoamaan markkinoille erilaisia jalostettuja kalatuotteita, kuten Hukkasten perheyritys ja kalaliike Hätälä.

Myös monen kalastajan on ollut pakko ryhtyä kalajalosteiden tekijäksi, jotta ansio kasvaisi.

– Jotkut ovat sanoneet, että kun mereltä tulee niin vähän kalaa, niin on pakko jalostaa, että saa jonkunnäköisen tilin, sanoo rymättyläläinen Antero Eloranta.

Kalatukkurit ovat huvenneet vähiin kalastuksen hiipuessa. Turun seudulla toimii enää yksi isompi kalanostaja.

– Kalakauppa on aina ollut sellainen, että sitä ei ole pystynyt kilpailuttamaan. Kyllä sieltä on aina lyöty hinta tiskiin, että ota tai jätä, kertoo vanha kalastaja.

– En tiedä, onko kovin sanottu, mutta tuntuu, että ne on kartellissa, että ei mistään yleensä ole enempää saanut.

– Ei koskaan kysytä, paljonko siitä kalasta haluaisit, sanoo Antero Eloranta.

Jatkuvasti halutaan hyödyntää myös vähäarvoisempia kaloja, mutta useimmat yritykset tuoda särkikalapihvejä tai muita valmisteita markkinoille ovat tyssänneet kalamateriaalin heikkoon saatavuuteen tai tuotannon kannattamattomuuteen.

Hokemat tuhansien järvien runsaista kaloista ovat vailla pohjaa. Kotimainen luonnonkala uhkaa kadota kuluttajilta ellei itse harrasta kalastusta.

Tulevaisuus avoinna – kalastus muuttuu virtuaalipeliksi?

_Kala – kohtalo vai kutsumus? -_teoksen lopussa muun muassa professori Alf Rehn ja yritysfuturologi Tarja Meristö pohtivat kalatalouden tulevaisuutta. Rehn käskee alaa ajattelemaan mahdottomia kehityskulkuja, sillä muuten innovaatioprofessorin mukaan juututaan vanhaan ja nyt vallalla oleviin käsityksiin.

Tarja Meristön mukaan kalasta voidaan nauttia jatkossa enemmän ruokana tai elämyspohjaisesti vaikka harrastamalla kalastusta tai pelaamalla kehitettäviä nettikalapelejä.

Kirja tuo esiin monta keksintöä, joilla on ratkaistu kalastukseen liittyviä pulmia ja saatu mahdollisesti myös paremmat saaliit. Usein näiden innovaatioiden kiihdyttäjänä on ollut perisuomalainen kateus.

Kalatalous voidaan nähdä osana kiertotaloutta, jota nykyään korostetaan vastuullisena toimintana. Se ei kuitenkaan yksin auta, jos alkutuotanto hiipuu kalastajien vanhetessa ja kalankasvatuksen kuihtuessa.

Kalastajan ammatti on periytynyt usein isältä pojalle ja edelleen Suomessa on näitä sukuja. Rajoitusten ja kalliiden alkuinvestointien takia alalle ei juurikaan tule uusia nuoria.

”Ei toimi samaan aikaan meidän homma ja hylkeitten olo”

Airiston laidalta ikänsä merta katsellut Antero Eloranta ei näe rannikkokalastuksella olevan valoisaa tulevaisuutta. Hän arvioi hylkeitten tulon vaikeuttaneen verkkokalastusta dramaattisesti ja nyt merimetsojen haittaavan kalakantoja.

– Saaristomeren alueella kaksi kolmasosaa on tyhjää. Ne on ne sisävedet tuolla, mistä jotain vielä saa, tilastot hiukan vääristää sitä kuvaa, vaikka niissäkin on laskeva trendi nähtävissä. Mutta Airistokin on täysin tyhjä, ei ole yhtään ainoaa kalamiestä täällä. Ne on kaikki lyöneet hanskat tiskiin.

1990-luvun loppupuolella suojelu alkoi tuottaa tulosta ja ensimmäiset hylkeet tulivat tänne rantavesiin. Sitä mukaa kalat häipyivät.

– Ei toimi samaan aikaan meidän homma ja hylkeitten olo. Kyl se on päivänselvä homma, puhukoot tutkijat mitä puhuvat.

Nyt hylkeet ovat uineet kalojen perässä mataliin lahtiin asti ja tuloksena on kalastajien repaleisia verkkoja.

– Olen sanonut, että olen nähnyt kalastuksen loiston ja tuhon. Nyt on tilanne tänä päivänä se, että sitä mukaa, kun porukka on lopettanut joko iän myötä tai sen myötä että kalaa ei ole, niin nyt on tyhjää vettä sitten tuhansia hehtaareita. Kukaan ei tarvi eikä käytä.

Aiemmin talvellakin vedettiin nuottaa tai laskettiin verkkoja jään alle. Nyt ei ole juuri jäitä eikä miehiäkään.

Vielä 1970-luvulla Antero Eloranta laski kuhaverkkoja jään alle, kun kunnon talvi oli jo tammikuun alussa. Hän muistaa nähneensä jäällä 16 muutakin kalastajaa samoissa puuhissa.

– Jos nyt tulee talvi sillä tavalla että olisi jäätä, niin ei ensimmäistäkään miestä näy.

Lähde: Yle/ Markku Sandell 25.12.2017