Kalatalouspäällikkö Kari Ranta-aho on tehnyt pitkän uran kalataloushallinnon parissa. Hän on työskennellyt lähes koko Suomen Ammattikalastajaliiton historian ajan tiiviissä yhteistyössä liiton kanssa: työt silloisen Turun ja Porin läänin kalastuspiirissä alkoivat vuonna 1984.
Liiton puheenjohtajana toimi samaan aikaan Vesa Reilimo, rysäkalastaja Airistolta.
– Hän oli hyvin mielenkiintoinen ja fiksu ihminen, Ranta-aho muistelee.
Toiminnanjohtajan pestissä oli Raimo Ihander.
– Hän oli yllättävänkin määrätietoinen ja näkemyksellinen edunvalvoja. Hänellä oli toimisto Turussa Yliopistonkadulla, ja tapasimme siellä usein. Kävin siellä joskus muuten vain tervehtimässä häntä, ja muistan, kuinka hänen työhuoneellaan oli aina sankka savuverho – silloin ei ollut puhettakaan, että sisällä tupakoinnista luovuttaisiin, Ranta-aho naureskelee.
1980-luvulla liiton toimintaa leimasi silakan hintatukijärjestelmään liittyvät neuvottelut.
– Sen parissa käytiin vuosittaisia vääntötilaisuuksia. Liitto taisteli elinkeinon parhaan puolesta teollisuuden ostajatahojen ja maa- ja metsätalousministeriön kanssa. Silloin silakalle sai siis maataloustukeen verrattavaa kansallista hintatukea, ensin rehusilakalle ja myöhemmin myös elintarvikesilakalle. Siinä oli kyse lisäansiosta ja kannattavuudesta. Hintatukijärjestelmä oli merkittävä osa liiton toimintaa siihen saakka, kunnes Suomi liittyi EU:hun, Ranta-aho kertoo.
Vuodesta 1995 alkaen hintatuista luovuttiin ja kalatalous siirtyi markkinatalouden vietäväksi.
Toinen merkittävä tekijä oli lohipolitiikka.
– Lapin liiton poliitikot ajoivat kaupallisen kalastuksen rajoittamista ja liitto joutui puolustamaan lohenkalastuksen asemaa. Raimo Ihander oli itsekin ollut lohenkalastaja, ja opimme pian ymmärtämään toisiamme näissä aiheissa. Liitossa koettiin, että viranomaisena ja kalastuspiirin edustajana en ollut pelokas enkä pelottava keskustelukumppani, ja pystyimme rakentavasti jakamaan ajatuksia puolin ja toisin, Ranta-aho kiittelee.
Viennin merkitys kasvaa
1990-luvulla kaupallinen kalastus koki monia alasta itsestään riippumattomia muutoksia. Euroopan unioniin liittyminen poisti hintatuen, ja turkisteollisuuden asema hintaa sanelevana toimijana kasvoi. Neuvostoliiton hajottua ja Baltian maiden itsenäistyttyä vientimarkkinat kuitenkin kasvoivat.
– Viennin rooli alkoi silloin kasvaa. Silakasta saatava hinta eli kuten markkinatalouteen kuuluu. Aika ajoin rehusilakan hinta oli todella huono. Ostaja oli vahvoilla, Ranta-aho kertoo.
EU:n myötä Suomen oli laadittava kalatalouden strateginen kehittämisohjelma.
– EU vaati tällaista elinkeinokalatalouden toimintaohjelmaa. Se toi mukanaan tärkeän rahoituspanoksen, sillä sitä kautta saatava raha oli ankkuroitu juuri kalatalouden kehittämiseen. SAKL:n osuus nousi merkittäväksi ohjelmien sisällön suunnittelussa ja rakentamisessa. Investointituella parannettiin esimerkiksi satamainfraa monissa paikoissa. Vaikka hintatuesta siis luovuttiin, EU:n tuoma investointituki kalataloudelle mahdollisti paljon, Ranta-aho toteaa.
Nousukaudesta synkkiin tulevaisuudennäkymiin
Ranta-aho muistaa ajat, jolloin kaupallinen kalastus tuntui elävän nousukautta. Parempia ja huonompia jaksoja oli, kuten markkinatalouteen kuuluu, mutta usko tulevaisuuteen oli hyvä. Tuota tulevaisuudenuskoa saapui nakertamaan tekijä, jolle alan sisältä ei ole voitu tehdä mitään.
– Talous eteni, kala kävi kaupaksi. Sitten alkoi hyljekannan kasvu. Hylkeet oppivat nopeasti, että pyydyksiä repimällä saa helpon aterian. Hyljekanta on saanut kasvaa käytännössä vapaasti, eikä ongelmaan ole tähän päivään saakka keksitty ratkaisua. Kyllähän se tilanne on nöyryyttävä. Tiedetään, mitä pitäisi tehdä – kantaa pitäisi pienentää – mutta sitä ei saa tehdä. On siis keskityttävä erilaisten teknisten vempainten kehitykseen. PU-rysät ja hyljekarkottimet ovat tästä esimerkkejä, mutta hylkeet yleensä oppivat olemaan esteistä välittämättä.
Ranta-aho näkee, että neuvottelupöydässä on nykyään aiempaa useampi osallistuja ja SAKL:n viesti jää valitettavan usein esimerkiksi ympäristöjärjestöjen jalkoihin.
– Ympäristöhallinto ja luonnonsuojelupuoli eivät ole tulleet tässä vastaan. Neuvotteluprosessien monimutkaistuminen on hankaloittanut SAKL:n mahdollisuuksia tarjota jäsenilleen parempaa tulevaisuutta.
Neljä vuosikymmentä kaupallista kalastusta
40 vuotta on pitkä jakso, Ranta-aho toteaa. Hän harmittelee sitä, että liian usein SAKL on ajettu alisteiseen asemaan. Hän näkee, että liitolla on täysi oikeus esiintyä jopa tuohtuneena tarpeen mukaan.
– Heikki Salokangas esiintyi puheenjohtajana vahvasti usein suutahtavana edunajajana, ja tällaista tarvitaan joskus. Saa suuttua, kun on kyse jäsenistön toimeentulosta. Rannikkokalastuksen kriisin tuominen esiin on oikeutettua ja siitä saakin tuohtua.
Vuodesta 2003 puheenjohtajana on toiminut Olavi Sahlstén. Toimitusjohtaja Kim Jordas on ollut pestissään jo 1990-luvun alusta saakka.
– Sahlstén-Jordas -parivaljakon kanssa vuorovaikutus toimii hienosti. He ovat saaneet maa- ja metsätalousministeriön suuntaan investointeihin ja infraan liittyviä vaatimuksiaan hyvin läpi, mutta säätelypolitiikan puolella liiton asema on jäänyt alisteiseen asemaan. Liitto on kuitenkin upeasti ankkuroitunut yhteiskuntaamme ja SAKL on toimija, jota ei voida ohittaa ja sen mielipidettä on aina kysyttävä, Ranta-aho näkee.
Miten tästä eteenpäin?
Ranta-aho toivoo, että SAKL:n kanssa usein napit vastakkain olevat ympäristöjärjestöt tulisivat kalatalousasioissa enemmän vastaan.
– Jos mietitään pyydettyä luonnonkalaa, niin sehän on monella tavalla number one. Ilmastopäästöjen kannalta ruokapolitiikassa se on aivan ykkönen. Se on terveellistä, eli terveyspolitiikan kannalta se on myös kärjessä. Ammattikalastus on myös ainoa kaupallinen toimija, joka poistaa Itämerestä muiden sinne toimittamaa ravinnetta ja merkittävästi: troolikalastajat poistavat kaloihin sitoutuneena 400-600 tonnia fosforia merestä vuosittain. Tällaisessa tilanteessa alan toimintaedellytyksiä pitäisi tukea.
Viesti kuluttajilta on Ranta-ahon mielestä selvä.
– Suomalaiset haluavat syödä kalaa, ja se näkyy. Suuri osa siitä on tällä hetkellä tuontikalaa, koska omasta maasta ei saada vastattua kysyntään. Se, että kalastajat saavat hylkeiden vuoksi rahallisia kompensaatioita, ei lisää kalan määrää kaupassa, hän muistuttaa.
Yhteistyö liiton ja viranomaisen välillä on toiminut aina hyvin.
– Kaikki osapuolet muistavat, että viranomainen ei ole se taho, joka tekee päätökset. Lait ja asetukset säädetään muualla, ja viranomaisen tehtävä on toimeenpanna ne. On paitsi ympäristöhallinnon, myös kalataloushallinnon heikkous, ettemme ole löytäneet ratkaisuja, joiden kanssa voitaisiin elää ja joilla turvata suomalaisen rannikkokalastajan toimeentulo. SAKL ei voi mainostaa alaansa vaikkapa nuorille niin, että tulkaa tänne, täältä saa pitkän ja rahakkaan uran. Sisävesien puolella on toki nähtävissä onnistumisia järvikalan osalta niillä alueilla, joilla ei ole saimaannorppaa, mutta rannikon tilanne on kestämätön. Suomen Ammattikalastajaliitolla on täysi oikeus vaatia parempia ja tehokkaampia toimenpiteitä, ja toivon, että vaatimuksiin vastaisivat myös muut neuvottelupöydissä istuvat, ideologioistaan huolimatta, Ranta-aho toteaa.
