Mielikuva punapäisestä silakasta yhdistetään käsitykseen kalan tuoreudesta tai jo menetetystä sellaisesta. Entäs sitten kun verkosta löytyykin elävä punapää? Varmuudella ei ole pilaantuminen alkanut silakan iloisesti pyristellessä punapäänä. Kyse on ns. johtajasilakasta joita ilmaantuu vuorokausi pari ennen kuin suuret kutuparvet ryntäävät rannikolle. Punaväri on kuin fosforoitu heijasteväri.
Tämä käyttäytyminen on ikiaikainen. Aina on rannikolla tiedetty odottaa hyviä saaliita kun tällaisia johtajasilakoita saadaan. Ilmiötä ei oikein osata selittää (tieteellisesti), mutta kokemus on vankka ja erehtymätön. Näistä silakoista on alettu käyttämään nimitystä ”johtaja” koska ne ikään kuin johtavat parvet rannikolle tullen itse eturintamassa.
Taannoin näitä silakoita on tukittu ja muistaakseni tuloksena oli jonkin sortin tulehdus sairaus joka värimuutoksen aiheutti. Sairaudesta tuskin on kyse, sillä jos luonnossa jokin sairaus eläimiin iskee, se yleensä heikentää yksilöitä ja ne jäävät muista jälkeen. Tällöin punapäiden pitäisi siis tulla jälkijoukoissa viimeisinä rannikolle, mutta kun ne tulevat ensimmäisinä kuten muidenkin lajien voimakkaammat ja nopeimmat yksilöt ovat ensimmäisinä paikalla kun lisääntymisestä on kyse. Lisäksi johtajasilakoita tavataan vain silloin kun suurimmat kutuparvet saapuvat joten johtajista siinä on kyse.
Eräänlainen luonnonlaki on siinäkin kyseessä kun rysiä valmistelee laskukuntoon. Edellisenä vuonna ylösotettaessa yleensä toteaa, ettei ne pyydykset nyt juurikaan korjaamista tarvitse, helppo homma. Mutta annas olla kun keväällä avaat ja selvittelet, niin kaikkea muuta kuin laskukunnossa ovat ja työtä teettävät.
Merina saapumassa kalasatamaamme. Silakkaa on mukavanlaisesti ollut kudulla viime aikoina. Viileät kelit ei ole kutua toistaiseksi häirinneet.
Vain yksi on poissa norssia siellä ei näy. Nortta on silakkasaaliissa ollut harvinaisen vähän sivusaaliina. Ei vuosiin ole ollut näin vähän keväällä norssia. Parina viime vuonna on norssi vähentynyt. Samanlaista oli 1980-luvulla kun turska oli vieraanamme. Nyt turskia odotellaan. Vielä niitä ei ole näillä korkeuksin rannikolle ilmestynyt.
Kuninkaallinen kiiski. Aikoinaan tämän ”räkäkiiskin” mäti on ollut kuninkaallisten hovien herkkua. Herkkua se on edelleen, mutta jalosukuiset ovat rannoiltamme hävinneet verottamasta eikä rahvas oikein oman luonnon herkkuja arvosta/ymmärrä.
Talvella saivat lapsenlapset värittää tuffan pyydyslippuja kun mummu niitä ompeli.
Nyt on aika viedä niitä tuulettumaan raikkaisiin tuuliin ja kun tuffa tulee rysälle, se muistaa kuinka pienimmätkin ovat osallistuneet pyydyskunnostuksiin.
Kyllä kelpaa työpäivää aloitella kun ovat kelit kohdillaan.
HjS
