”Lohen kalastuksen täsmäsäätelyä olisi se, että vaadittaisiin kalastuksen täydellistä kieltämistä heikoimmassa kunnossa olevien jokien alueella.”
Kansainvälisesti kalatuotteita on jo pitkään arvioitu sen mukaan, ovatko ne kestävästi tuotettuja. Kestävyydellä on kolme perustaa: ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen.
Ekologisesti kalatuote katsotaan kestävästi tuotetuksi, jos sen kalastus ei uhkaa itse lajia tai sen osakantoja, eikä kalastuspaine ole niin korkea, että se pienentäisi tulevia saaliita. Lisäksi kansainvälisissä sopimuksissa korostetaan sitä, ettei muita lajeja saa esiintyä merkittävissä määrin turhana sivusaaliina.
Sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävässä kalastuksessa ei käytetä taloudellisia voimavaroja turhaan, vaan pääoma käytetään tehokkaasti, eikä uusiutumattoman energian käyttö ole liiallista. Troolikalastuksessa käytetään uusiutumatonta energiaa kalan saamiseksi pyydykseen, kun taas verkko- ja rysäkalastuksessa kala ui itse pyydykseen ja vain kalastajan liikkuminen vesillä aiheuttaa hiilidioksidipäästöjä.
Suomessa on aktivoiduttu kuluttajavalistuksessa. Sekä Itämeren luonnonlohi että vaellussiika ovat joutuneet WWF:n punaiselle listalle, ja monet kauppaketjut kieltäytyvät myymästä näitä lajeja. Chileläinen lohi on tuomittavampi tuote kuin norjalainen kasvatettu lohi, ilmeisesti huonon seurannan ja erilaisten lääkeaineiden käytön perusteella. Itämeressä tuotettu kirjolohi on näköjään parempi tuote kuin chileläinen ja turkkilainen, vaikka rehevöityminen on oman Itämeremme erityisongelma. Perusteet ovat vaikeasti ymmärrettäviä.
Ympäristöjärjestöillä on käsissään vahva ase, mutta se ei saisi olla haulikko vaan mieluummin täsmäase. Nyt on nähtävissä, että esimerkiksi Suomenlahden ja Saaristomeren istutetut siiat joutuvat käytännössä samaan boikottiin kuin muutkin siikakannat. Samalla, kun ammattikalastukseen puututaan, kukaan ei aktiivisesti esitä rajoituksia vapaa-ajan kalastukseen.
Vapaa-ajan kalastus kuitenkin vastaa Suomessa pääosin esimerkiksi siitä, että verkkokalastuksen sivusaaliina saatavat meritaimenet ovat huomattavasti uhanalaisemmassa tilanteessa kuin boikottiin joutuneet lohikannat. Lohen kalastuksen täsmäsäätelyä olisi, että vaadittaisiin kalastuksen täydellistä kieltämistä heikoimmassa kunnossa olevien jokien alueilla.
Lisäksi on huomioitava, millaisen tiedon varassa toisten ammattia voidaan rajoittaa. Lohikantojen tutkimus on Suomessa laajaa ja huipputasolla, mutta samaa ei voi sanoa vaellussiikakantojen tutkimuksesta. Tutkimusta ei paljoa rahoiteta, ja tuoreita julkaisuja on vähän.
Ammattikalastajille ei siis tarjota edes teoreettista mahdollisuutta tarkastaa sitä, perustuuko heidän ammattinsa rajoittaminen kunnolliseen tietoon vai ei. Harva ammattiryhmämme joutuu sallimaan vastaavanlaista kohtelua.
Itämeren kalastuksessa on yleisesti ottaen paljon vähemmän sivusaalisongelmia kuin muilla maailman merialueilla. Itämerellä kalastus on myös ainoa laajamittainen tapa saada takaisin edes osa niistä ravinteista, joita sinne päästämme.
Moneen muuhun ammattiin verrattuna pienimuotoinen rannikkokalastus on todella kestävän elintavan mukainen ammatti. Esimerkiksi maatalous eli vaihtoehtoinen tapa tuottaa ravintoa on ympäristövaikutuksiltaan aivan eri luokassa kuin kalastus.
Lohikantojen ja siiankalastuksen säätelyssä on kyse siitä, että sekakalastus kohdistuu uhanalaisiin, kohtuullisesti toimeentuleviin sekä istutettuihin kalakantoihin. Jos näiden kantojen ammattimainen kalastus asetetaan yksiselitteisesti boikottiin, on kysyttävä myös, onko harrastuksenomainen kalakantojen tuhoaminen meille innokkaille vapaa-ajan kalastajille tosiaankin hyvä harrastus.
Sakari Kuikka kalastusbiologian professori vapaa-ajan kalastaja Helsinki
Lähde: Helsingin Sanomien mielipidepalsta 22.6 (Toim. huom. SAKL julkaisee poikkeuksellisesti tämän Kuikan kirjoituksen)